Myötätunto mukana auttamistyössä

Todellinen rakkaus tarttuu käteen eikä tyrkytä palveluksia etäältä. Mikä on auttamisen, sielunhoidon ja myötätunnon maisema yhteisöpapin silmin? Miksi meidän kaikkien olisi hyvä joskus pysähtyä – niin arkisessa työssä kuin adventtinakin?

Ensi sunnuntaina 1.12. alkaa adventtiaika. Latinaksi adventti viittaa ”saapumiseen” ja ”tulemiseen”. Joulun alla eri tahoilla ynnäillään yhteen kuluneen vuoden tapahtumia. Missä on onnistuttu, missä epäonnistuttu? Mikä on mennyt hyvin, missä on parantamisen varaa?

Vierastan sanontaa ”Jatka samaan malliin!” Jos jatkan, miten kuvittelen kehittyväni tästä mihinkään? En mitenkään. Kiitän siis toivotuksesta, mutta haluaisin edelleen kasvaa ja kehittyä, mielellään syvyyssuunnassa.

Joulun aikaan me papit saamme usein saarnata tilaisuudesta toiseen. Yhteisöpapin työssäni perinteinen saarnaaminen jää yksityisen sielunhoitotyön rinnalla usein vähiin. Hyvä niin: ihmiset saarnaavat minulle oman elämänsä kautta väkevästi joka päivä.

Kapseloituuko koettu saarna jonnekin papin sisuksiin, vai velvoittaako se johonkin, mihin? Mitä ja miten saarnaan, kun en saarnaa?

Vaateet ja odotukset ihmisen ja kuullun ymmärtämiselle voivat tuntua ankarilta. Meillä tosiaan on sielunhoitotyössäkin odotuksia. Niistä kirjoittavat papit kirjassa Haavoittuneiden sielunhoitajina (WSOY 1942).

Ihannetilanteessa pappi saa läheisesti tutustua ihmisen olosuhteisiin, sairauteen tai vammaan ja sen herättämiin kysymyksiin, ihmisen sisäiseen elämään ja Jumala-suhteeseen. Tämä kaunis työteoria horjuu, kun aloitamme työn vaikeissa olosuhteissa: ympäristö ja olosuhteet eivät aina ole suotuisia ja yhteyttä haittaa moni asia. On liian vähän yksityisyyttä, liikaa meteliä ja ärsykkeitä.

Hienovarainen työ tässä työympäristössä on vaikeaa ja kohtaa jatkuvasti paljon hidasteita. Reitti ihmisen luo on pitkä.

Vaikka pappi unohtaisi uskonnollisen termistön, on mietittävä oma vastuu tarkoin. Ihminen voi torjua papin seuran ennen kuin siitä on edes omaa kokemusta. Lisäksi ihmistä lähestyessäni muistan, että arka ja etsivä mieli ei tuo kysymyksiään julki. Tämä ei silti tarkoita, etteikö kysymyksiä olisi.

Tarvitaan paljon todellista myötätuntoa ja sisäistä osanottoa. Sellaista, jossa jokainen tuntee olevansa tärkeä ja mielenkiintoinen.

Näistä haasteista huolimatta koen vahvasti, että vaikka puitteet kohtaamiseen olisivat vaatimattomat, sille on aina mahdollisuuksia. Ihmisen lähestymiseen ei vain ole kiinteää suunnitelmaa, ja usein pappi kulkee sekä tilanteen että johdatuksen varassa.

Millainen yhteisömme olisikaan, jos kokisimme yhteisenä, rakkautta tarvitsevana syntisten joukkona luottamusta toisiimme?

Uskon, että Jumala etsii meitä meidän kokemuksissamme, meissä ruumiillisesti ja sielullisesti vaurioituneissa. Emme kelpaa auttavaan työhön, ellemme itsekin ole ”Jumalan pihtien välissä”.

Mitä olemme, mitä teemme, mitä puhumme – tässä järjestyksessä, sanovat kokeneet sielunhoitajat. Heille kohtaamiset ovat arkista työtä ja samalla syvintä evankeliumia.

Matalan kynnyksen seurustelussa kasvamme lähelle toisen maailmaa. Samalla on luovuttava pyrkimyksestä olla jotakin tai tulla joksikin.

Isossa kuvassa johtajat ja päättäjät ovat avainasemassa ihmisten elinolojen ja yhteiskunnan muokkaamisessa. Se, joka sekä aivoillaan että sydämellään ymmärtää, mihin lähimmäisyys velvoittaa, ottaa jokaisen ihmisen tilanteen vakavasti.

Ongelma on, ellei ihmisten elämää eri yhteyksissä tunneta riittävästi. On ”varaa” ajatella, että joku muu hoitaa.

Työelämässä soisi useammin kuulla sanottavan: ”Minun omatuntoni ei nyt hyväksy tätä.” Tai: ”Hyväksyykö meidän omatuntomme tämän päätöksen?”

Havainnon jälkeen seuraisi minuutin puhumaton hetki. Kaikki kuuntelisivat itseään. Epäilysten noustessa keskustelua jatkettaisiin vielä.

Tietokirjailija ja yrittäjä Tapio Aaltosen (Johda ihmistä – teologiaa johtajille, 2011) mukaan nämä havainnot ovat tärkeitä, sillä niiden avulla pääsemme käsiksi heikkoihin signaaleihin ennen tietoista mieltämme. Voimme siis ennakoida. Omatunto-kortti olisi hieno kokousrutiini silloin, kun käsillä on kauaskantoisiin seurauksiin johtava päätös.

Voidaksemme ”hoitaa”, tarvitsemme ajattelun ja toiminnan syvällistä muovausta. Osaamisen saavutamme, kun opimme tuntemaan ihmisiä ja heidän olosuhteitaan, katselemaan asioita heidän kannaltaan ja näkemään, mitä juuri tämä ihminen kaipaa.

Todellinen rakkaus tarttuu käteen, ei tyrkytä palveluksia etäältä. Kylmä kuulija saa vain vähän tietoa.

Pappina olen tänä vuonna saanut kulkea polkua, jossa menen ihmisten luo pyydettynä, mutta myös pyytämättä. Se kuuluu sielunhoidon olemukseen.

Jokaisessa ihmisessä on jotakin, mikä antaa aihetta toivoon. Tulee suostua vaatimattomaan ja suostua osanottoon. Rohkeutta ja ihmistuntemusta tarvitaan, eikä sitä ole maailmassamme liikaa.

Ota läheistä sekä itseäsi kädestä ja levähdä, kun sen aika nyt adventista jouluun on.
Armoa ja rauhaa toivottaen,
Jenni

Jenni Tuulensuu
Hengellisen työn asiantuntija, yhteisöpappi
Sininauhasäätiö-konserni

Tiesitkö? Yhteisöpappi työskentelee Sininauhasäätiö-konsernissa niin asiakkaiden kuin koko henkilöstön tukena. Yhteisöpapin työ on sielunhoidollista ihmisten kohtaamista heidän arjessaan, työryhmiin osallistumista ja konsernin toimintojen piiriin kuuluvien ihmisten henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista vastaamista.

Oma yhteisöpappi on yksi esimerkki Sininauhasäätiön strategian ja asiakaslähtöisyyden toteutuksesta arjessa, jossa toivon näkökulma luo haasteiden keskelläkin uskoa paremmasta, ihmisarvoisesta elämästä.

Oletko kuulolla? Syksyllä 2024 yhteisöpappimme Jenni Tuulensuu on pitänyt aamuhartauksia radiossa. Kuuntele viimeisimmät jaksot Yle Areenasta:

• 21.11. Miten otan oman kurjuuteni
• 13.11. Niissä hetkissä pyhä puhuu
• 24.10. Teemana kiitollisuus
• 17.10. Teemana asunnottomuus ja elämän näkymättömät kivut