Miltä se tuntuu, kun ei ole kotia?

Asunnottomuus ei kentällä näyttäydy käsitteenä. Se näkyy väsymyksenä, märkien vaatteiden hajuna, varastettuna puhelimena, levottomina katseina.

“Omat tavarat, ne vaihtuu koko ajan, ne hävii koko ajan, sulla ei oo mitään pysyvää käytännössä kun itsesi.”

Tein pro gradu -tutkielmani asunnottomien 18–29-vuotiaiden nuorten parissa. Nuorten elämässä ei ollut vain yhtä ongelmaa, vaan kokonainen vyyhti toisiinsa kietoutuneita asioita, kuten asunnottomuutta, päihteitä, mielenterveyden haasteita, yksinäisyyttä ja katkenneita palveluita. Silti heillä oli myös toivoa, huumoria, unelmia ja halua ”ihan tavalliseen elämään”.

Akateemisuus kohtaa kokemuksen

Kentällä opin nopeasti, että moni kysymys, jota akateemisessa maailmassa ja palvelujärjestelmässä pidetään itsestään selvänä, ei osu näiden nuorten todellisuuteen. Tutkimuksessa puhumme mielellämme hyvinvoinnista, toimintakyvystä, osallisuudesta tai tulevaisuussuuntautuneisuudesta, mutta nuorten arjessa nämä käsitteet ovat olemassa korkeintaan sivulauseissa. Ei siksi, etteivät ne olisi tärkeitä, vaan siksi, että ne eivät ole mahdollisia ilman perustaa.

Kentällä huomaa, että kukaan ei varsinaisesti kysy: Mihin nuori menee, kun tila sulkeutuu? Kuka kantaa vastuun silloin, kun nuori ei jaksa itse? Mitä tapahtuu, kun kaikki arkinen energia menee tavaroiden, paikkojen ja ihmissuhteiden turvaamiseen?

Akateeminen kieli olettaa usein lineaarisuutta. Ensin on ongelma, sitten ratkaisu, sitten edistyminen. Nuorten elämä ei kuitenkaan etene näin. Se liikkuu edestakaisin, hyppäyksinä, katkoksina ja selviytymisenä hetkestä toiseen. Tämä on ristiriita, joka jäi mieleeni tutkimusprosessin aikana.

Nuoret eivät puhuneet asunnottomuudesta, vaan siitä, ettei ole paikkaa mihin mennä. Kavereiden nurkissa oleminen loppuu aina jossain kohtaa. Jokainen yö on neuvottelu.

”Mä olin frendillä vähän aikaa ja sitten mä lähdin sieltä menemään ja sitten mä nukuin ulkona.”

Selviytyminen ei ollut välivaihe kohti parempaa elämää, vaan arjen perusmuoto. Tämä on yksi keskeisimmistä eroista tutkimuskielen ja nuorten kokemuksen välillä. Usein selviytyminen nähdään poikkeamana, vaikka monelle se on pysyvä olotila.

Kentän paino

Yksinäisyys kentällä ei ole rauhallista, vaan meluisaa, kuluttavaa ja täynnä ihmisiä. Se on olemista jatkuvasti muiden kanssa ilman omaa tilaa tai mahdollisuutta sulkea ovea.

“Ei mul oo ystävii”, eräs nuori sanoi ohimennen, melkein välinpitämättömästi. Silti lause jäi mieleeni.

Kentällä yhteisöt syntyvät nopeasti ja hajoavat nopeasti. Luottamus on ohutta, eikä syyttä. Tavaroita katoaa, ihmiset hyötyvät toisistaan, rajat hämärtyvät.

Kentällä en ollut vain tutkija. Olin kuuntelija, joka ei aina tiennyt mitä sanoa. Samaan aikaan olin ammattilainen, joka tunsi järjestelmän ja näki sen rajat joskus liiankin selvästi.

Tutkijana jouduin pohtimaan jatkuvasti omaa positioitani. Tunsin kielen ja kulttuurin ja näin, miten helposti ulkopuolinen keskustelu ohittaa sen, mitä nuoret itse pitävät olennaisena. Jo varhain tiesin, että tutkimuksen täytyy kantaa kentän paino mukanaan, sillä muuten se ei ole rehellinen.

Toimijuutta huonoissa olosuhteissa

Minua vaivasi erityisesti yksi asia. Nuoria, eritoten asunnottomuutta kokevia ja aktiivisesti päihteitä käyttäviä, kuvataan usein passiivisina, vaikka aineistoni näytti päinvastaista. Nuoret etsivät jatkuvasti yösijoja, hyödyntävät matalan kynnyksen palveluja ja pyrkivät selviytymään päivästä toiseen.

He tekevät jatkuvasti valintoja, vaikkakin huonoissa olosuhteissa:

“Ei se oo niin helppoo, että hoida asias. Ei se mee niin.”

Osa nuorten selviytymiskeinoista on tuhoavia, kuten päihteet, rikokset tai vetäytyminen. Ne kuvastavat sitä, että kun vaihtoehdot ovat vähissä, myös keinot kaventuvat. Päihteiden käyttö näyttäytyy aineistossa keinona jaksaa kylmyyttä, yksinäisyyttä ja ahdistusta.

“Sä oot väsynyt, sä oot nälkäinen, kuinka paljon se vaikuttaa mielialaan? Totta kai ihmiset haluaa olla vaan vitun sekaisin, jotta jaksaa sitä. Että tuol kestää tota kylmyyttä ja noita juttuja.”

Kentällä päihteet ovat hetkellinen helpotus, joka samalla syö huomista. Tämän ymmärtäminen ei poista haittoja, mutta selittää, miksi pelkkä yksilön vastuuttaminen ei ratkaise ongelmaa. Tutkijana jouduin kysymään, kenen näkökulmasta nämä keinot ovat vääriä ja kuka tarjoaa todelliset vaihtoehdot.

Hyvinvoinnin romahdus

Tutkimus vahvisti sen, minkä olin nähnyt jo kentällä. Asunnottomuus ei ole vain asunnon puutetta. Se on kokonaisvaltainen hyvinvoinnin kriisi.

Ilman kotia uni jää katkonaiseksi, hygieniasta huolehtiminen vaikeutuu, arjen rytmi hajoaa. Työ ja opiskelu jäävät sivuun, sillä ensin pitää selvitä tästä päivästä. Ilman kotia ei ole rytmiä, eikä ilman rytmiä ole jaksamista. Ilman jaksamista ei ole tulevaisuutta.

”En mä ainakaan nyt pysty mitenkään, että mä vaadin sen jotenkin oman rauhan ja sekä sen kodin että mä voisin sieltä vaikka liikkua duuniin, että täältä jos mä liikkusin duuniin (…) Toki se voisi onnistua, mutta kyllä mä jotenkin koen, että tässä kaiken härvelin keskellä mä en pystyis.”

Asunnottomuus kaventaa ihmissuhteita, katkaisee yhteyksiä perheeseen ja tekee nuoresta näkyvän väärällä tavalla. Silti nuoret eivät lakkaa toimimasta. Kaikki keinot eivät ole hyväksyttäviä, mutta ne ovat ymmärrettäviä.

Mitä jäi käteen

Gradua kirjoittaessani opin yhden asian erityisen kirkkaasti: nuorten toiveet eivät ole kohtuuttomia. Ne ovat pieniä ja inhimillisiä, kuten oma tila, rauha, joku, joka ei katoa heti, kun menee huonosti.

Lopulta graduni ei jättänyt minulle tunnetta onnistumisesta, vaan vastuusta. Koin, että minulla on vastuu olla silottelematta nuorten tarinoita, vastuu sanoa ääneen se, että rakenteet tuottavat ja ylläpitävät asunnottomuutta. Kenttä opetti minulle, että jos haluaa puhua asunnottomuudesta, on pakko puhua myös siitä, mikä ei mahdu siistiin politiikan kieleen.

”…että joku ottaisi koppia, niinku lähtisi vähän niinku ei nyt väkisin, mutta niinku hoitaa niitä asioita ja saatas kaikille se oma tila. Oma paikkansa, niin se, mä uskon että se on vaan omaa rauhaa, oman tilaa, semmoinen koti. Se on tärkeä ihmisen mielelle.”

Se ei ole mielipide. Se on kokemus.

Outi Partti
Osallisuustyön asiantuntija, Koti kaikille

Pro gradu -tutkielma Miltä se tuntuu, kun ei ole kotia? Asunnottomien nuorten hyvinvoinnin vajeet (pdf)