Palvelu, johon kaikki löytävät ja pääsevät

Olemme vuosikymmeniä tuudittautuneet ajatukseen, että Suomessa asiat ovat mallillaan. Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio, Suomessa on maailman paras terveydenhuolto, Suomessa on maailman paras koulujärjestelmä.

Kun tapaan työssäni suomalaisia nuoria, jotka ovat kiertäneet kymmenen lastensuojelulaitosta ja käyttäneet päihteitä 13-vuotiaasta asti, uskoni Suomeen parhaana hyvinvoinnin takaajana murenee joka kerta.

Hyvinvointivaltiossamme on tarjolla monenlaisia palveluita, joiden tarkoitus on vahvistaa ja tukea ihmisiä erilaisissa elämänvaiheissa. Palvelut on kuitenkin suunnattu keskiarvoihmiselle. Jos elämä ei ole keskivertoa, haasteita on tulossa.

Tapaan silloin tällöin monella tavalla syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät ole minkään yhteiskunnan palvelujen piirissä. Ei terveydenhuoltoa, päihdepalveluita eikä tukia yhteiskunnalta. Tietysti nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka tarvitsisivat apua kaikkein eniten.

Tuettuun asumiseen, korvaushoitoon tai seksitautitesteihin pääsy voi olla ylivoimaista ihmiselle, joka elää kuormittavassa elämäntilanteessa.

Olen kuullut lukemattomia kertoja päihteiden käyttäjistä, jotka eivät pääse vieroitukseen tai nuorista, jotka eivät saa aikaa psykiatrian poliklinikalle. Tuettuun asumiseen, korvaushoitoon tai seksitautitesteihin pääsy voi olla ylivoimaista ihmiselle, joka elää hyvin kuormittavassa elämäntilanteessa.

Palveluun voi olla jonoa tai sote-ammattilainen voi toimia portinvartijana, joka karsii palveluun hakeutuvia. On varattava aikoja, selitettävä ja käytävä arvioinnissa. Ehkä mahdollista keskiarvoihin solahtavalle, mahdotonta jollekin toiselle.

Monen asian hoitaminen samaan aikaan voi myös osoittautua järjestelmälle haasteeksi: miten hoitaa päihde- ja mielenterveysongelmaa samaan aikaan? Miten järjestää apua nuorelle, joka tarvitsee sekä psykiatrista hoitoa että hoitoa syömishäiriöön?

Ihmiset lykkäävät terveyskeskuskäyntiä viimeiseen asti, koska päivystyksessä on jonotettava kauan ja hoitajista ja lääkäreistä on aiempia huonoja kokemuksia.

Digitalisaatio on muuttanut monia palveluita sähköisiksi ja me työssäkäyvät näpyttelemme älypuhelimillamme itsemme sujuvasti lääkärikeskuksen palveluihin. Mutta mitä, jos asiakkaalla ei ole pankkitunnuksia ja älypuhelinta? Hänellä ei ole kielitaitoa, lukutaitoa tai näkö on hyvin huono?

Pistämällä huumeita käyttävät ihmiset lykkäävät usein terveyskeskuskäyntiä viimeiseen asti, koska päivystyksessä on jonotettava kauan ja taustalla on hoitajista ja lääkäreistä aiempia huonoja kokemuksia. Pelko ja häpeä saavat odottamaan viimeiseen asti ennen hoitoon hakeutumista.

Olen usein miettinyt filosofista kysymystä näihin hyvinvointiyhteiskunnan palveluihin liittyen. Onko palvelua olemassa, jos asiakkaat eivät pysty käyttämään sitä?

Tässä tuhannen taalan kysymys sekä sosiaali- ja terveyspalveluissa päivittäin työskenteleville että isoja linjoja sote-palveluiden järjestämisestä laativille päättäjille: löytääkö ja pääseekö ihminen varmasti tarvitsemaansa palveluun? Onhan palvelu olemassa sitä kipeimmin tarvitsevalle?

Projektikoordinaattori, ODE-hanke
Suvi Helle