Näköalapaikalla ihmisyyteen

Kirkkohallituksessa järjestettiin helmikuussa vuotuinen kirkon päihde- ja kriminaalityön verkostokokous. Minut kutsuttiin tilaisuuteen tällä kertaa puhumaan kodittomien, asunnottomuuden uhkaa kokevien ja päihteitä aktiivisesti käyttävien pappina. Puheenvuoroni oli päivän lopussa, kun ensin oli kuultu muun muassa poliisin edustajaa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijoita sekä Riihimäen vankilapappia.

Yhteisöpappina työni eroaa vankila- ja sairaalapapista siinä, että toteutan työtäni avomuotoisena, ihmisten kanssa heidän omalla alueellaan, en esimerkiksi laitosolosuhteessa, jota vankila tai sairaala edustaa.

Aloitin verkostokokouksen puheenvuoroni viittaamalla omaan taustaani Sininauhassa, joka ulottuu 18 vuoden taakse, Sininauhaliiton projektityöntekijästä erilaisten kehittämistehtävien kautta loppuvuodesta 2020 alkaen Sininauhasäätiön papiksi.

Järjestöissä ymmärretään, että ihminen saa olla ihminen.

Voisi kuvitella, että 18 vuoteen mahtuisi paljon tarinoita. Näin toki onkin. Silti tänä päivänä ajattelen, että kodittomien lisäksi päihteitä käyttävistä ja päihdemaailmasta on yhä vaikeampi lausua mitään kovin yleispätevää. Todellisuus, maailma ja ihmisyys ovat kompleksisia, ei ole olemassa vain yhtä ääntä.

Nykyisessä tarinataloudessa on voimakkaasti tunteisiin vetoavaa sisältöä valtavan paljon tarjolla. Työ Sininauhassa on opettanut, että kukaan ihminen ei ole tarinaansa suurelle yleisölle velkaa. Silti epäkohdista ja esimerkiksi rakenteellisesta väärinteosta tulisi puhua enemmän.

Sininauhassa olen näinä vuosina kokenut saavani olla ainutlaatuisella näköalapaikalla ihmisyyteen. Järjestötyö on ollut komea toimintaympäristö todistaa, että byrokratia ei korvaa ihmisyyttä. Auttamisjärjestelmien viidakossa roolit on usein ennalta määrätty ja ihmiselle tarjotaan erilaisia identiteettejä: asiakkaan identiteetti, potilaan identiteetti, sairaan identiteetti. Järjestöissä ymmärretään, että ihminen saa olla ihminen.

Toisessa ihmisessä ole mitään, mitä en voisi tuntea osaksi itseäni.

Nykyinen yhteisötyö asumisen puolella, päivätoiminnassa ja päihdepalveluissa on ennen kaikkea läsnäolotyötä. Asettumista sen äärelle, että ihminen joutuu vastaamaan kysymyksiin, joita olemassaolo asettaa. Läsnäolo vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Verkostokokouksen puheenvuorossa korostinkin ammatillisen läheisyyden merkitystä, tiukan ammatillisen etäisyyden ottamisen sijasta. Päästäkseen ihmisen lähelle, on päästettävä toinen ihminen lähelle itseä, usein mentävä itse ensin toisen ihmisen luokse.

Myös luottamuksesta puhuin. Luottamus työskentelyasenteena merkitsee, ettei toisessa ihmisessä ole mitään, mitä en voisi tuntea osaksi itseäni. Luottamus ei ole uskoa johonkin ennustettavaan tai mahdottomaan. Luottamus perustuu kokemukseemme elämästä, joka muuttaa meitä ihmisiä joka hetki. Vain luottamuksen, ammatillisen ja samalla inhimillisen läheisyyden avulla voimme kampittaa syvää vieraantuneisuuden kokemusta.

Henkisen ja hengellisen tuen työssä, jota vielä mieluummin kutsun sielullisen tuen työksi, kiinnostuksen kohteena on aina kokonainen ihminen. Sielullisen tuen työssä ihmisestä ei kartuteta tietoa, jotta sitä voisi manipuloida eri järjestelmien palvelukseen. Juuri tässä arvottamattomuudessa on työn suurin arvo.

Suurin työmaa ei ole toinen ihminen, vaan minä itse.

Päätin verkostokokouksen puheenvuoroni pohtimalla hetken sitä, mistä kokonaisvaltainen turvallisuudentunne muodostuu. Tämänhetkisen, kovan turvallisuuspuheen ja ulkoisten uhkakuvien korostuessa, meidän tulisi kiinnittää huomio niin sanottuun pehmeään turvallisuuteen. Se lähtee siitä, miten tunnistamme toisemme ihmisiksi.

Vuosien läsnäolotyö päihteitä käyttävien kanssa on osoittanut, että asennetyö tulee aloittaa omassa ja yhteisön ajattelussa: suurin työmaa ei ole toinen ihminen, vaan minä itse.

Lähestyvän pääsiäisen aikana haastan meitä päihde- ja asunnottomuustyön ammattilaisia kysymään: keitä olemme tässä työssä ja mitä tarkoitusta palvelemme? Päihde- ja asunnottomuustyön osaamisen lisäksi tarvitsemme filosofista ja moraalista osaamista ja ihmistuntemusta. Ovathan monet arjessa jakamamme tilanteet usein enemmän inhimillisiä kuin teknisiä. Tämä todellisuus, yhteinen elämä, on ainoa harjoituskenttämme.

Jenni Tuulensuu
Hengellisen työn asiantuntija, yhteisöpappi