Harjoittelu opetti näkemään ihmiset kokonaisina ja arvostamaan heidän hiljaista voimaansa

Aloittaessani harjoittelujaksoni Sininauhasäätiön maahanmuuttaneiden toiminnassa, ajattelin roolini olevan lähinnä käytännön tuen tarjoamista asiakkaille, palveluihin ohjaamista sekä tulevan urani kannalta hyödyllisten taitojen kehittämistä. Maahanmuuttajataustaisena olin myös utelias näkemään, kuinka oma taustani ja kokemukseni saattaisivat muokata tapaani tehdä asiakastyötä.

En kuitenkaan osannut aavistaa kuinka paljon harjoittelujakso vaikuttaisi minuun niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisesti. Työskennellessäni paperittomien ja asumisen haasteiden kanssa painivien ihmisen kanssa, näin ettei resilienssi (mielen joustavuus, sinnikkyys ja palautumiskyky) ole vain abstrakti käsite. Se on rohkeutta tulla tapaamiseen hätämajoituksessa huonosti nukutun yön jälkeen, kärsivällisyyttä jatkaa asunnon etsimistä loputtomista jonotuslistoista huolimatta ja luovuutta luoda kodin tunne, kun kotia ei ole.

Näin resilienssiä myös pienissä, jokapäiväisissä hetkissä: Kahvihetkien nauruissa, kun ystävällisyys ja ymmärrys ylittivät kielimuurit. Tai helpotuksesta, jota todistin, kun joku lopulta muutti epävakaasta asumisratkaisusta turvallisempaan ja pysyvämpään kotiin.

Jokainen päivä tukipiste Mosaiikissa muistutti minua siitä, että turvallisuus ei rakennu vain seinistä ja lukoista, vaan luottamuksesta. Luottamuksesta siihen, että voi puhua ilman pelkoa. Luottamuksesta siihen, että joku kuuntelee ja uskoo sinua. Luottamuksesta siihen, että oma tarinasi on tärkeä. Näin kuinka pienetkin eleet, kuten lämmin tervehdys, kysymättä tarjottu tuoli tai jaettu tarina, voivat olla pelastusrenkaita epävarmoina aikoina. Etenkin heille, joiden elämästä oikeudellinen asema tai asumistilanne tekee epävarmaa.

Harjoitteluni haastoi minut näkemään lokeroiden ulkopuolelle. Käsitteet kuten ”paperiton maahanmuuttanut” tai ”asumispalvelujen asiakas” ovat järjestelmissä käytettyjä kategorioita, mutta ne eivät kerro mitään henkilön huumorintajusta, luovuudesta tai unelmista. Tapasin taiteilijoita, monikielisiä ihmisiä, vanhempia, opiskelijoita, kokkeja ja tarinankertojia – jokaisella heistä oli takanaan historia, joka oli paljon rikkaampi kuin mikään yksittäinen sana voisi kuvata.

Harjoittelujaksoni päättyessä ymmärrän, että roolini tarkoitus ei koskaan ollut olla asiantuntija jonkun toisen elämässä. Roolini oli olla läsnä, kuunnella ja seistä asiakkaiden rinnalla, kun he tarvitsivat minua. Nämä kuukaudet ovat vahvistaneet vakaumustani siitä, että ihmisarvo ei ole neuvoteltavissa eikä osallisuus ole valinnainen asia.

Lähden Sininauhasäätiöltä ja viimeisestä työharjoittelustani kiitollisena. Kiitollisena tarinoista, jotka kanssani jaettiin. Kiitollisena kollegoista, jotka osoittivat toiminnassaan myötätuntoa, sekä hyvää huumorintajua. Kiitollisena hiljaisesta voimasta, jonka näin ihmisissä, joita palvelimme ja tuimme. Tämä kokemus muokkaa paitsi uraani myös sitä tapaa, jolla toimin elämän muilla osa-alueilla.

Lopuksi: vaikka harjoitteluni loppuu, työ näiden asioiden parissa ei suinkaan pääty tähän.

Jacqueline Kolowa
Työharjoittelija
Maahanmuuttaneiden toiminta