Asunto ensin -malli edellyttää yksilöllistä arviointia ja erilaisia asumisvaihtoehtoja

Asunto ensin -malli ei ole vain tapa järjestää tuettua asumista, vaan ennen kaikkea periaate: asunto on perus- ja ihmisoikeus, jonka saamiselle ei pidä asettaa ennakkoehtoja. Jokainen ansaitsee kodin. 

Suomalaisessa asunto ensin -mallissa asuminen perustuu lähtökohtaisesti vuokrasopimukseen. Tällöin asumisen ehtoja sekä asukkaan ja vuokranantajan oikeuksia ja velvollisuuksia määrittää laki asuinhuoneiston vuokrauksesta. Oma koti on oma koti, vaikka se sijaitsee yksikössä, jossa on tukea tarjolla. 

Usein asunto ensin -mallista puhutaan Suomen mallina, mutta jo selvityksemme alkumetreillä nousi kysymys, voidaanko tästä puhua koko Suomen mallina. Selvityksemme perusteella asunto ensin -mallin toteutumisessa on suuria alueellisia eroja. Joillakin hyvinvointialueilla malli on kiinteä osa palvelurakennetta, kun taas toisilla päihteitä käyttävän asunnottoman ihmisen asuminen on tilapäisten ratkaisujen varassa.  

Monella hyvinvointialueella ei edelleenkään järjestetä perinteisessä mielessä asunto ensin -asumista. Osa alueista arvioi, ettei erilliselle palvelulle ole tarvetta, kun taas toisilla palvelun puuttuminen tunnistettiin selväksi aukoksi palvelujärjestelmässä. Useilla hyvinvointialueilla Asunto ensin -malli on ainakin asumisyksikkömuotoisena suhteellisen uusi. 

Asunnottomuutta kokevien ihmisten mahdollisuudet saada tarpeitaan vastaavaa asumista ja tukea riippuvat huomattavasti asuinpaikasta.

Näyttää siltä, että asunto ensin -malli onkin ennen kaikkea pääkaupunkiseudun malli tai vielä täsmällisemmin Helsingin malli. Viimeisen kymmenen vuoden asunnottomuustilastot osoittavat, että Suomen asunnottomuuden vähentäminen – viimeistä muutamaa vuotta lukuun ottamatta – on ollut ennen kaikkea Helsingin uutteran asunnottomuuden hoidon tulosta. Suomen asunnottomuus on laskenut saman käyrän mukaan kuin Helsingin asunnottomuus, kun taas muiden suurten kaupunkien asunnottomuustilastot ovat polveilleet vuosia. 

Asunnottomuutta kokevien ihmisten mahdollisuudet saada tarpeitaan vastaavaa asumista ja tukea riippuvat huomattavasti asuinpaikasta. Asunto ensin -yksiköiden lisääntyminen on myönteistä, mutta yksiköiden määrä ei yksin ratkaise eriarvoisuutta. Olennaista on myös asumisen ja tarjottavan tuen laatu. 

Hyvinvointialueiden heikentynyt taloudellinen tilanne haastaa asunto ensin -mallin, sillä taloudellinen paine on paikoitellen ohjannut keventämään palvelua, laskemaan palvelumitoitusta ja nopeuttamaan virtaavuutta kevyemmän tuen asumisratkaisuihin. 

Mikä on oman kodin ja vuokrasopimuksen merkitys silloin, kun palvelun järjestävä hyvinvointialue ohjaa asukkaan vastoin hänen tahtoaan muuttamaan asumismuotoon, jossa hän ei koe saavansa riittävää tukea? Huoli vastentahtoisista muutoista nousi esiin useissa asumisyksiköissä ja hyvinvointialueilla. 

Asunto ensin -mallissa asumisen ei pitänyt olla palkinto, eikä asumiselle pitänyt olla ennakkoehtoja.

Siirtyminen kevyemmin tuettuun, itsenäisempään tai päihteettömyyttä tukevaan asumiseen voi olla asukkaan kannalta myönteinen tavoite silloin, kun se vastaa hänen omaa toivettaan ja toteutuu riittävän tuen varassa. Ongelmia syntyy, jos muuttoa ohjaavat ensisijaisesti säästötavoitteet tai tarve lisätä asumispaikkojen virtaavuutta. 

Selvityksessä nousi esiin tilanteita, joissa asumisen jatkumisen ehdoksi oli asetettu sitoutuminen työskentelyyn tai tapaamisiin sosiaalitoimen kanssa. Onkin kyseenalaista, voidaanko tällaisessa tilanteessa puhua asunto ensin -mallista. Asunto ensin -mallissa asumisen ei pitänyt olla palkinto, eikä asumiselle pitänyt olla ennakkoehtoja. 

Tuen tarpeet eivät myöskään aina vähene. Ne voivat kasvaa esimerkiksi ikääntymisen, sairauksien tai toimintakyvyn heikkenemisen vuoksi. Siksi tuen määrää pitäisi voida muuttaa ilman, että asukas joutuu samalla luopumaan kodistaan. 

Asumisyksiköiden työntekijöiden puheissa nousivat esiin myös päihteettömyyttä tavoittelevien asukkaiden palvelupolun hankaluus. Jos asukas haluaa vieroitushoitoon tai kuntoutukseen, mutta asuu päihteitä sallivassa yksikössä, kuntoutuksen jälkeen ei aina löydy sopivaa päihteetöntä asumispaikkaa. 

Erityisen ongelmallista on, jos päihteettömään asumiseen pääseminen edellyttää pitkää päihteettömyyden näyttöä ympäristössä, joka ei välttämättä tue päihteettömyyteen. Päihteettömyyttä tavoittelevan asukkaan ei pitäisi joutua valitsemaan turvallisen asumisen ja päihteettömyyden tavoittelun välillä. Päihteettömyyteen pyrkiminen ei myöskään saisi lisätä riskiä kodin menettämisestä tai uudelleen asunnottomaksi joutumisesta. 

Osa kaipaa omaa rauhaa ja kevyttä tukea, toisille henkilökunnan läsnäolo ja konkreettinen apu ovat asumisen onnistumisen edellytyksiä.

Saman yksikön sisällä ihmiset tarvitsevat hyvin eritasoista tukea. Tämä asettaa asumisyksiköille suuren vaatimuksen. Yhden yksikön sisällä pitäisi pystyä vastaamaan hyvin erilaisiin tarpeisiin: päihteitä aktiivisesti käyttävien, päihteettömyyteen pyrkivien, mielenterveyden haasteiden kanssa elävien, ikääntyvien, toimintakyvyltään vaihtelevien ja itsenäisempään asumiseen pyrkivien asukkaiden tilanteisiin. Osa kaipaa omaa rauhaa ja kevyttä tukea, toisille henkilökunnan läsnäolo ja konkreettinen apu ovat asumisen onnistumisen edellytyksiä. 

Asunto ensin -asumiseen keskeisesti kuuluva haittoja vähentävä työote edellyttää työntekijöiltä kykyä sietää keskeneräisyyttä, kohdata asukkaita moralisoimatta ja rakentaa luottamusta tilanteissa, joissa ongelmat eivät ratkea nopeasti. Haittoja vähentävä työote ei tarkoita rajattomuutta tai turvallisuudesta luopumista, vaan se edellyttää yhteisiä toimintakäytäntöjä, johdonmukaista ammatillista harkintaa ja riittäviä resursseja. 

Asunto ensin -mallin ja haittoja vähentävän lähestymistavan jaettu haaste onkin löytää tasapaino asukkaan itsemääräämisoikeuden, asumisyhteisön turvallisuuden ja tuen tarpeen välillä. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa, että asukasta ei suljeta palvelujen ulkopuolelle vaikean elämäntilanteen vuoksi, mutta hänen ei myöskään tarvitse jäädä yksin tilanteeseen, joissa asuminen, terveys tai turvallisuus on vaarassa. 

Selvityksen perusteella asunto ensin -mallin seuraava kehitysvaihe ei ole ainoastaan asuntojen lisääminen, vaan asumisen laadun, tuen riittävyyden, valinnanvapauden, turvallisuuden ja asukkaiden osallisuuden vahvistaminen. Mallin periaatteet ovat vahvat, mutta niiden toteutuminen edellyttää paikallisesti riittäviä rakenteita, osaavaa henkilöstöä, toimivia palvelupolkuja ja asukkaiden kokemusten vakavasti ottamista. 

Ratkaisevaa on se, toteutuvatko asunto ensin -mallin periaatteet ihmisten arjessa.

Asunto ensin -mallin näkökulmasta keskeinen kysymys ei ole vain se, onko asukkaalla asunto, vaan myös se, millaisessa ympäristössä hän asuu, millaista tukea hän saa ja voiko hän kokea asunnon omaksi kodikseen. Sama asumisyksikkö voi olla yhdelle asukkaalle turvallinen ja pysyvä koti, mutta toiselle liian rauhaton, kontrolloiva tai hänen kuntoutumistaan vaikeuttava ympäristö. 

Siksi asunto ensin -mallin toteuttaminen edellyttää yksilöllistä arviointia, erilaisia asumisvaihtoehtoja ja mahdollisuutta muuttaa tuen määrää ilman, että asukas joutuu samalla luopumaan kodistaan. 

Asunto ensin -mallin tulevaisuutta ei lopulta ratkaise se, kuinka usein käytämme mallin nimeä. Ratkaisevaa on se, toteutuvatko sen periaatteet ihmisten arjessa. 

Voidaanko puhua ensinkään asunto ensin -mallista, jos asuminen riippuu ihmisen kyvystä selviytyä palvelujärjestelmässä, sitoutua työskentelyyn tai edetä järjestelmän määrittelemässä aikataulussa? 

Koti kaikille -työryhmän selvityksestä ilmestyy raportti vuoden loppuun mennessä. 

Antti Kaajakari 
Projektipäällikkö, Koti kaikille

Outi Partti 
Osallisuustyön asiantuntija, Koti kaikille