Järjestöjen rahoitus vähenee, tuen tarve lisääntyy

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksesta käytävä keskustelu koskee lopulta paljon muutakin kuin järjestöjen taloutta. Kyse on siitä, millaista tukea yhteiskunnassa on tarjolla ihmisille, joiden elämäntilanne on jo valmiiksi vaikea – esimerkiksi asunnottomuutta kokeville, päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiville, pienituloisille ja kaikille niille ihmisille, joilla on muuten vaikeuksia päästä esimerkiksi julkisten palvelujen piiriin.

Järjestöjen vahvuus on usein siinä, että ne tavoittavat ihmisiä, joita virallinen palvelujärjestelmä ei tavoita tai joiden on vaikea itsenäisesti löytää oikeaa palvelua.

Matalan kynnyksen apu ehkäisee ongelmien kasvamista

Asunnottomuutta kokevalle ihmiselle järjestön työntekijän antama apu voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yleistukihakemus saadaan tehtyä ajoissa, henkilöllisyystodistukset hankittua tai yhteys julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin muodostettua. Pieneltä näyttävä ohjaus tai puhelu voi ratkaista sen, pääseekö ihminen eteenpäin vai jääkö hän tarvitsemansa palvelun ulkopuolelle.

Samalla tavalla matalan kynnyksen kohtaamispisteissä voidaan huomata ihmisen terveydentilan heikentyneen ja ohjata hänet terveyspalveluiden piiriin tai auttaa asunnotonta ihmistä selvittämään erilaisia asumiseen liittyviä vaihtoehtoja. Vertaisista muodostuvassa ryhmätoiminnassa ihminen voi puolestaan saada ensimmäistä kertaa kokemuksen siitä, ettei hänen tarvitse selvitä tilanteestaan yksin, vaan on olemassa muitakin samassa tilanteessa olevia.

Tämä on järjestöjen perustyötä ja jos nämä palvelut katoavat, ei ihmisten avuntarve katoa niiden mukana. Tämä tulee näkymään myöhemmin muualla: päivystyksissä, sairaalahoidossa, kriisipalveluissa sekä muissa raskaammissa ja kalliimmissa palveluympäristöissä.

Järjestöjen tehtävä ei ole vain kohdata ihmisiä

Asiakkaita kohtaava työ on tärkeää, mutta järjestöjen merkitys ei rajoitu pelkästään siihen. Kohtaamisen lisäksi järjestöt tuottavat tietoa siitä, miten palvelujärjestelmä toimii ihmisten arjessa ja missä ovat sen katvealueet. Ne kouluttavat lisäksi ammattilaisia kohderyhmäymmärryksen lisäämiseksi, kehittävät uusia toimintamalleja, neuvovat ihmisiä ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kaiken tuon lisäksi suuren ajan vie erilainen raportointi, datan keruu, analysointi ja muu järjestelmälähtöinen toiminta.  

Aidosti kohtaava työ on järjestötyössä usein keskeistä, mutta kohtaaminen ei kuitenkaan ole irrallaan muusta järjestöjen tekemästä työstä, joka vaatii toteutuakseen myös hallinnollista osaamista ja resursointia. Järjestöt ovat olleet avainasemassa haavoittuvassa asemassa olevan väestön kokemustiedon eteenpäin välittämisessä.

Esimerkiksi asunnottomuustyötä tekevä järjestö havaitsee usein ensimmäisten joukossa, jos jokin käytäntö johtaa siihen, että ihmiset menettävät asuntonsa. Päihdetyötä tekevä järjestö tunnistaa usein uuden päihdeilmiön kauan ennen kuin se näkyy virallisissa tilastoissa. Velka- tai ruoka-apua tarjoava toimija puolestaan näkee konkreettisesti, miten esimerkiksi toimeentulon muutokset vaikuttavat ihmisten arkeen. Tätä kokemustietoa tarvitaan asiakkaiden aidon kohtaamisen ohella myös päätöksenteossa.

Haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten ääni ei välttämättä kuulu ilman järjestöjä, jotka kokoavat heidän kokemuksiaan ja vievät niitä eteenpäin päättäjille. Tämä on aina ollut ja sen tulee jatkossakin olla demokraattisen hyvinvointivaltion tapa mahdollistaa ääni myös niille, jotka eivät sitä itse kykene antamaan.

Leikkauksia pitäisi arvioida myös niiden seurausten kautta

Julkisen talouden vaikeassa tilanteessa kaikkia menoja on perusteltua tarkastella. Järjestöihin kohdistuvissa säästöissä pitäisi kuitenkin kokonaisvaltaisesti ja mahdollisimman läpinäkyvästi arvioida myös se, mitä tapahtuu, jos järjestöjen toimita oleellisesti vähenee.

Mikäli matalan kynnyksen neuvonta loppuu, lisääntyvätkö hakematta jääneet etuudet ja palvelut? Jos asunnottomuutta ehkäisevä tuki vähenee, kasvavatko asunnottomuuden riskit? Jos järjestöjen tarjoama yhteisöllinen toiminta loppuu, tarvitsevatko ihmiset myöhemmin enemmän raskaampia ja kalliimpia sote- palveluja?

Säästö yhdessä kohteessa tarkoittaa siis mitä todennäköisimmin suurempaa menoa toisessa. Tästä syystä järjestöjen rahoituksessa olennaista ei pitäisi olla se, mille kohderyhmälle suunnattua toimintaa tuetaan, vaan se, onko työ tarpeellista, tavoittaako se riittävän hyvin asiakaskuntaa ja onko se todennetusti vaikuttavaa.

Haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tuen tarve ei lopu kielteiseen avustuspäätökseen. Jos järjestöjen mahdollisuudet auttaa heitä heikkenevät, vaan vastuu siirtyy muualle, ja usein vasta silloin, kun ongelmat ovat jo huomattavasti vaikeampia ratkaista.

Kun tuki ja apu katoavat, tarve ei katoa

Nyt, kun järjestöt ja niille myönnettävät avustukset ovat laajemman tarkastelun kohteena kuin koskaan aiemmin, on hyvä muistaa, että järjestöjen tekemän työn merkitys näkyy usein hyvin pienissä hetkissä.

Siinä, että asunnottomuutta kokeva ihminen saa rauhallisen paikan juoda kahvin ja selvittää yhdessä työntekijän kanssa, miksi Kela-päätös ei ole tullut. Siinä, että joku auttaa löytämään puhelimesta viestin, johon olisi pitänyt vastata jo viikko sitten. Tai siinä, että ihminen, joka on kiertänyt luukulta toiselle, kuulee viimein kohtaamispisteen työntekijän ystävälliset sanat: katsotaan ja selvitetään tämä yhdessä.

Nämä eivät ehkä kuulosta suurilta yhteiskunnallisilta innovaatioilta. Silti juuri tällaisissa hetkissä voidaan estää haavoittuvassa asemassa olevan henkilön tilannetta menemästä vielä vaikeammaksi.

Kun järjestötyötä katsoo kehittämisen näkökulmasta, huomaa usein, että ”hyvä” kehittäminen ei aina tarkoita uutta hanketta tai innovatiivista toimintamallia. Useimmiten se tarkoittaa sitä, että huomataan, missä nykyistä toimintaa voi rakentaa vielä paremmin asiakkaiden tarpeita vastaavaksi– ja lähdetään kehittämään sitä joustavasti, ilman hallinnollisia loukkuja ja lokeroita.

Järjestö näkee usein sen, mikä järjestelmältä jää piiloon

Haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen elämä ei asetu hallinnollisiin lokeroihin.

Asunnottomuutta kokevilla henkilöillä on asunnottomuuden ohella usein velkaa, mielenterveyden ongelmia, päihteidenkäyttöä, yksinäisyyttä tai vaikeuksia hoitaa itsenäisesti virastoasioita. Yksi puuttuva henkilöllisyystodistus tai älypuhelin voi estää monta muuta asiaa. Avaamaton kirje voi muuttua menetetyksi asunnoksi tai maksamaton vuokra olla viimeinen askel ennen häätöä.

Järjestössä ihminen kohdataan kokonaisena, ei vain yhden palvelutarpeen kautta.

Käytännössä järjestöjen tarjoama tuki on usein hyvin arkista: työntekijä soittaa yhdessä asiakkaan kanssa sosiaalityöntekijälle, auttaa varaamaan ajan terveysasemalle tai selvittää, mistä uuden henkilöllisyystodistuksen hankkiminen ylipäätään aloitetaan. Asunnottomille suunnatussa matalan kynnyksen kohtaamispisteessä saatetaan huomata, että henkilön lääkeresepti vanhentunut jo kauan sitten ja autetaan hankkimaan uusi. Kadulla tehtävässä etsivässä työssä puolestaan havaitaan, että yöpaikan lisäksi kadulla asuva ihminen tarvitsee jonkun, joka auttaa myös seuraavan päivän asioissa ja ohjaa hänet asunnottomille suunnattuun kohtaamispisteeseen.

Juuri tällaista työtä on vaikea kuvata yhdellä suoritteella tai numerolla. Sen vaikutus voi silti olla ratkaiseva.

Kohtaaminen ei yksin riitä – kokemuksia pitää myös jakaa

Järjestöjen tehtävänä ei voi olla vain ihmisten vastaanottaminen silloin, kun muu järjestelmä ei kanna. Meidän pitää myös kysyä, miksi sama ongelma toistuu.

Jos kymmenen ihmistä tarvitsee apua saman lomakkeen täyttämiseen, ehkä ongelma ei ole ihmisissä vaan lomakkeessa. Jos yhä useampi menettää asuntonsa saman ennakoimattoman vuokrankorotuksen vuoksi, siitä pitää pystyä kertomaan myös päätöksentekijöille. Jos ihminen joutuu hakemaan apua viidestä eri paikasta saadakseen yhden asian ratkaistua, palveluketjua pitää kehittää yhteistyössä eri sektoreiden kesken.

Tässä järjestöjen kokemustiedolla on erityinen arvo. Järjestöillä on usein sen kaltainen luottamussuhde asiakaskuntaansa, että niissä kuullaan ja nähdään asioita lähempää kuin vaikka julkisten palveluiden yksiköissä. Siksi järjestöillä tulee olla jatkossakin mahdollisuus myös puhua siitä, mitä palveluja käyttävien ihmisten elämässä tapahtuu – joskus myös silloin, kun viesti ei ole päätöksenteon kannalta erityisen miellyttävä.

Se ei ole järjestötyön sivujuonne. Se on osa niiden tehtävää.

Oletettu säästö muuttuu kuluksi raskaammissa palveluissa

Järjestöjen rahoituksesta on tietenkin voitava keskustella kriittisesti. Myös järjestöjen on pystyttävä osoittamaan, miksi toimintaa tarvitaan ja mitä sillä saadaan aikaan.

Mutta samanaikaisesti ja yhtä kriittisesti pitäisi tarkastella sitä, mitä tapahtuu, jos järjestöjen toiminta loppuu.

Jos ihminen ei saa ajoissa apua vuokravelkaan, seuraava vaihe voi olla häätö. Jos mielenterveyden kriisiin ei löydy matalan kynnyksen tukea, seuraava osoite voi olla kallis psykiatrinen osastohoito. Jos kukaan ei auta etuuksien tai palvelujen hakemisessa, hän saattaa jäädä kokonaan niiden ulkopuolelle, mikä ei myöskään viimekädessä tule yhteiskunnalle halvaksi.

Ihmisten tuen tarve ei siis katoa, vaikka järjestöjen rahoitus ehtyisi. Tuki vain siirtyisi muihin palveluihin. Ja ne ovat yleensä sekä ihmiselle raskaampia että yhteiskunnalle kalliimpia.

Tämän vuoksi on tärkeää, että järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa muistaisimme katsoa eurojen lisäksi myös niitä pieniä hetkiä, joissa vaikea elämäntilanne voi vielä kääntyä parempaan suuntaan. Joskus siihen tarvitaan asunto. Joskus puhelu oikeaan paikkaan. Joskus tietoa omista oikeuksista. Ja joskus aivan ensimmäiseksi tarvitaan ihminen, joka jää hetkeksi viereen eikä lähetä seuraavalle luukulle.

Leena Rusi
Kehitysjohtaja