Citius, altius, fortius

Jos turpeen poltosta päätettäisiin luopua, ymmärrettäisiin laajasti, että muutos vaatii aikaa: vähintään vuosikymmenen siirtymäajan, suunnittelua ja yhteensovittamista. Sosiaali- ja terveysalan järjestökentässä muutos tapahtuu nyt huomattavasti nopeammin muutamassa vuodessa.

Samaan aikaan kun urheilun lajiliitot saavat merkittävän osuuden valtionavustuksista ilman laajaa keskustelua leikkauksista, sote-järjestöihin kohdistuvat vähennykset ovat mittavia. Paranisiko urheilun lajiliittojen yhteistyö ja tuloksellisuus, jos toiminnasta poistettaisiin kolmannes vai kituuttaisivatko pienemmät lajit muutaman harrastajan puuhasteluksi?

Tämä herättää kysymyksen, että millaista muutosta oikeastaan tavoittelemme ja millä aikataululla se on realistista toteuttaa.

Järjestökentältä toivotaan nyt enemmän kustannusvaikuttavuutta, yhteistyötä, yhdistymisiä ja selkeämpää tuloksellisuutta. Nämä ovat kaikki perusteltuja tavoitteita. Samalla on kuitenkin hyvä pysähtyä yhdessä pohtimaan, millaiset edellytykset tukevat niiden toteutumista käytännössä.

Yhteistyö vaatii aikaa, luottamusta ja tilaa rakentaa yhteistä ymmärrystä.

Mitä tapahtuu yhteistyölle, kun resurssit vähenevät nopeasti? Entä miten vaikuttavuuden osoittamisen paine muuttaa työn sisältöä? Onko vaarana, että raportoinnin painoarvo kasvaa entisestään tavalla, joka korvaa kohtaavaa työtä ammattimaisilla raporttien ja hankehakemusten kirjoittajilla? Muuttuuko mittaaminen kohtaamistyön kehittämisen välineestä itsetarkoitukseksi?

Yhteistyö ei synny itsestään. Se vaatii aikaa, luottamusta ja tilaa rakentaa yhteistä ymmärrystä. Samaan aikaan niukkenevat resurssit ohjaavat väistämättä keskittymään omaan ydintehtävään, rajaamaan ja priorisoimaan. Tässä jännitteessä elämme nyt yhdessä.

Keskeinen kysymys kuuluukin, että miten voimme samanaikaisesti vahvistaa yhteistyötä ja turvata toiminnan edellytykset? Miten rakennamme sellaista muutosta, jossa järjestöjen erityinen vahvuus eli ihmisten kohtaaminen, joustavuus ja kyky toimia katvealueilla ei katoa, vaan vahvistuu?

Kun resurssit vähenevät, korostuu entisestään se, miten käytämme ne viisaasti, yhdessä.

Keskinäisen kilpailun sijaan meidän olisi löydettävä tapoja tehdä näkyväksi se, mikä meitä yhdistää. Kun resurssit vähenevät, korostuu entisestään se, miten käytämme ne viisaasti, yhdessä. Ehkä keskeisin kysymys ei ole, miten kukin organisaatio pärjää, vaan miten me järjestökenttänä onnistumme tässä yhdessä.

Voisimmeko nähdä tämän hetken myös mahdollisuutena? Mahdollisuutena kirkastaa työnjakoa, vahvistaa luottamusta ja rakentaa uudenlaista kumppanuutta, joka ei perustu pelkästään hankkeisiin, vaan aitoon yhteiseen tekemiseen.

Kutsu tähän on avoin.

Jatketaan keskustelua. Jaetaan kokemuksia. Rakennetaan yhdessä tapoja tehdä yhteistyötä, joka kestää myös niukkuuden aikaa.

Koska lopulta vaikuttavuus ei synny yksin vaan yhdessä.

Sininauhasäätiön kehittämistoiminnan päälliköt